Neljän tunnin miettimisen jälkeen uskalsin tulla kirjottaan. Oon satavarma, et kulta vakoilee mua. Tiiän et mun koneessa on joku vakoiluohjelma ja se näkee kaiken, ihan kaiken, mitä teen. Se tietää mun salasanat, näkee mun sähköpostit, kaiken. Mut nyt en välitä siitä, oli pakko tulla kirjottamaan.

Täällä on kameroita. Pakko olla, tunnen sen. Koitan ettiä mutta ne on naamioitu niin hyvin etten löydä vaikka kuinka etsin. Seuraava ajatus: onko mun puhelimessakin joku vitun vakoiluohjelma? Uskallanko mä enää soittaa kellekään. Tai tekstata.

Sen lisäks että se vakoilee mua, se tutkii mun tavaroita. Ei mulla mitään salattavaa oo, mut ei oo kiva kun ei oo yhtään yksityisyyttä. Ei oo kiva jos se lukee mun päiväkirjaa. Saatika mun sähköposteja. Puhelinkin oli ollu tarkassa syynissä, huomasin sen kyllä. 

Mutta miks?

Enkö mä oo ees sen verran luottamuksen arvonen, ettei mun tavaroita ja puhelinta tarvis koko aikaa tutkia? Ei mulla mitään salattavaa oo helvetti sentää! 

Ajatus jumittaa. Jumijumijumijumi. Päässä ei pyöri mitään muuta kun kamerat, vakoiluohjelmat.. ja se, kun kulta sit tutkii et mitä kaikkee oon tehny. Mä en pysty oleen. En näin enkä noinkaan. Vitun kakarat, olis hiljaa jo. Ainoo mitä pystyn tekeen, on maata sängyssä peiton alla piilossa ja kirjottaa. Kirjottaa niin että käteen sattuu. Kirjottaa sekavia ajatuksia, toivoen että vielä joku päivä sen kirjan uskaltais ojentaa jollekin. Jollekin, kuka sais tietää sit miten mä oikeesti voin. Joku, kehen voin luottaa. Mut täällä ei ole ketään kehen voisin luottaa. Lääkärit haluaa vaan pilata mun elämän, kulta vakoilee, äiti koittaa lääkäreitten tavoin pilata mun elämän (ties mitä ne on lääkäreitten kanssa suunnitellu). Kaikki kääntyy mua vastaan ja haluaa pahaa. Tuhota mut, saada mut murtumaan ja tappamaan itteni. 

Saatana. Miten ne voi olla niin törkeitä? Miksei ne anna mun olla rauhassa?! Joskus mä ajattelen. Olis vaikeeta mutta helppoa jättää tää kaikki ja lähteä pois. Sanaakaan sanomatta. Lähtee vaan meneen. Jonnekin, minne tie veis. Kauas täältä. Koittaa alottaa kaikki alusta. Tai lopettaa kaikki. Unohtaa pystymättä kuitenkaan unohtaan. Hylätä kaikki, olla vaan yksin. Hylätä läheiset, ajatukset, kaikki. Niiden kuitenkin ollessa koko ajan läsnä jollain tasolla.

Pudottaa kaikki paha jätesäkissä roskikseen, sulkea kansi ja lähteä kävelemään.