Tänään siivosin, kun ahdisti niin paljon että en tiiä mitä olisin tehny jos ei olis ollu tekemistä. Kun olis joku kelle puhua, purkaa ajatuksia... Mutta ei. Joutuu pitään kaiken sisällään ja aina tietyin väliajoin se kostautuu mulle ja mun läheisille. Aina uusia haavoja, lisää arpia muistuttaan sitten joskus kuinka paskaa elämä voi olla. Jos oon näkemässä niitä vanhempana. Oon jopa jotenkin saanu nukuttuu, tosin painajaiset saa mut valvoon ja pelkään mennä nukkuun. Mut pelkään olla hereilläkin kun on tämmönen olo. Oikeestaan kun kunnolla miettii, niin mielummin nukun ja nään kauheita unia kun olisin hereillä. Tosin ne unet on aina niin ahdistavia että kun herään niin luulen että kuolen. Ne tuntuu niin todellisilta ja aina kertoo mun pahimmasta pelosta. Että kultalla on taas joku toinen. 

Oikeestaan en ees tiiä mitä enää haluisin elämältä. En kai mitään. Oon menettäny toivoni siihen, että mulla vois joskus olla hyvä olo. Tai että olisin aidosti onnellinen. En edes muista enää miltä tuntuu olla onnellinen, ilonen. Kyllähän sitä tulee aina esitettyä ilosta, mutta se ei kuitenkaan oo sama asia kuin se et olisin oikeesti ilonen jostain. Harvoin edes ilahdun jostain. Ainoo valo mun elämässä, tai oikeestaan syy miks elän vielä, on kulta ja mun rakkaat eläimet. Eläimet on mun ystäviä, mulla ei oo muita. Niille voin puhua, ne ei vastaa tai kerro kellekään eteenpäin. Ne on hiljaa vaan kun itken. Ne ei sano mitään, tee mitään pahaa. En tiiä miten jaksaisin ilman eläimiä. Ne tuo myös mun päivään ees jotain tekemistä ja jonkunlaisen rytmin.

Hmm. Pää olis täynnä ajatuksia, mut en saa kirjotettua niitä. Harmi, kun kulta ei soittanu tänäänkään sille lääkärille. En viitti mitään siitä sanoo, en haluu olla vaivaks. Tekis mieli lähteä pois. Lisäks lisää pahaa mieltä ja ahdistusta sai aikaan se, että facessa kaikki kirjottelee kuinka ne lähtee terassille kavereitten kanssa. Mä oon yksin kotona. Ja porukoilla on joku sählinki taas meneillään ja mä oon taas ihanana välikätenä siinä hommassa. Mukavaa, kun vanhemmat haukkuu toisiaan niitten vanhimmalle lapselle ja vielä hienompaa on se, että niihin ei voi enää ees luottaa. Toisekseen, mua ei vittuukaan kiinnosta niitten riidat sun muut, ihan kun mulla ei olis muutenkin tarpeeks kestettävää. Saatana. Mä haluaisin elää normaalia elämää: käydä töissä, tavata ystäviä, pystyy lähteen ulos ilman hirveetä paniikkia.

Mikä mussa on vialla et mulle käy aina näin?

Mä kävelen pimeetä tietä,
tunnen oikeesti et oon yksin siellä.
Ei kukaan tiedä eikä halua,
mut mä hengitän paremmin sen avulla.
Mä elän satua, puhallan savua,
nautin maailmast jos oon yksin kadulla.
Mustat ikkunat, mustempi mieli,
muste kielii siit miten mä oon pieni.
Sä voit kysyä miks mä nauran,
jos mul on mattoveitsi vasten mun kaulaa.
Uni maailma, parempi paikka,
mustat askeleet seuraa siellä aina.
Onhan mulla kaverit,
mut pimeässä tuntuu et yksin on parempi.
Aurinko nousee, mukavaa matkaa,
silmät kiinni, valo voi tappaa.

Ei mul oo tarvetta juosta valossa,
mut joskus mä oon ulkona talosta.
On sitte Lahessa tai vaikka Vaasas,
nii hymy vituttaa tuntemattoman naamal.
Ne ostaa hienoja kuteita,
mut mä en erota ihmisii sokoksen muovinukeista.
Homma karkaa käsistä,
se on se elämä seinän ja lasin välissä.
Prinsessat jotka diskossa tanssii,
niiltä kirveellä päät vittu kahtii.
Viemärivesistöt, tää on Lahti,
jos haluut kauniiks mä voin käyttää saksii.
Mun sydäntä ei voi tahdistaa,
eikä tätä vitun paskaa kestää.
En kulje bussilla, koska ahdistaa,
kävelen mielummin vaikka vittu metsään.