Ahdistus, johon heräsin taas tänä aamuna, oli viedä jalat altani. Taas yksi aamu, taas yksi loputon päivä, joka ei merkitse mitään, jona mikään ei vieläkään tule muuttumaan. Pää lyö tyhjää eilisen jälkeen, suostuin lähteen kultan kanssa ulos vaikka en olis halunnu. Kotona taas iski kauhee pakokauhun kaltanen olotila. Viiltelin vessassa ja jäin samantien kiinni - en mä jaksa enää välittää huomaako se vai ei. Se huomaa kuitenkin joskus. Ei oikein mikään jaksa kiinnostaa. 

Mä selailin kalenterini tyhjiä sivuja, seuraava lääkäriaika onkin vasta 17. lokakuuta. Kivakiva. Nää lääkkeet ei auta, mä en tiedä kauan enää kestän tätä. En tiiä pitäskö mun itkeä vai nauraa. Tiivistä hoitoa, vitut... 

Pitäiskö mun mennä päivystykseen jossain vaiheessa. Kulta soittaa huomenna lääkärille, kattoo mitä ne kusipäät siellä tuumaa. On se vaikeeta saada apua. Tungetaan vaan reseptejä kouraan, lähetetään kotiin ja annetaan seuraava aika ihan liian pitkän ajan päähän. Turhauttaa, miten mun voimien pitäis riittää vielä siihen että koitan järkätä itelleni hoitoa?

Taas on alkanu oleen semmonen olo, että olis hienoo hypätä parvekkeelta. Miksen oo vielä sitä tehny? Vaikka mulla oli hetki sit selvät suunnitelmat, päiväkin valmiina. Miks mä oon niin säälittävä etten sit pystykään? No, ei varmaan kauaa mee enää että ihan oikeasti sen toteutan.

Mä lupaan että kaiken korjaan,mut se jatkuu samaa rataa
Sitten me taas tapellaa ja erillemme muutetaa
Ja takas yhteen palataa, ei voida olla omillaa
Me tiedetään jos tää nyt loppus liikaa se satuttaa
Mä lupaan kyllä muuttuu, jos vain sä oisit tukena
Jos tunteesi on poissa,yhes olemme muistoissa
Näissä valokuvissa,kahviloissa ja puistoissa
Mut ei kai mikää riitä jos et ole enää siinä
Mä tarttusin taas pullooni, antasin viinan viedä
Mun sydän on revitty aina uudestaan rinnasta ulos
Kaiken koitin antaa, onko tää se lopputulos?