Terä liikkuu iholla, jättäen perässään punaisen vanan josta alkaa vuotamaan verta. Kipu vie pahan olon pois. Hetken on hyvä olo. Edes pienen hetken tunnen eläväni. Tiedän nyt, olen elossa.

En yhtään ihmettele että viiltelen aina vaan useemmin. Nyt on kerrankin taas hetken hyvä olo, tiedän että oon vielä elossa. Sietämätön paha olo ja ahdistus siirtyy hetkeks sivuun. En mä enää haluukaan muuta. Tulevaisuus näyttää mustalta, toivottomalta. Taas oon pyöritelly kysymyksiä päässäni koko päivän. Miks mä? Miksen mä voi olla normaali? Mitä on onnellisuus? Sun muuta sellasta mikä turhauttaa vaan lisää.

Tänään oon lisäks miettiny kiusaamisasioita. Ne on vaikeimpia asioita mulle kultan pettämisen lisäks. Niistä mä en oo ikinä oikein puhunu kellekkään. Se raivo, häpeä.. Mä häpeän sitä että mua kiusattiin niin paljon etten kehtaa puhuu niistä. Enkä halua, koska kukaan ei tunnu ymmärtävän mitä helvettiä se on kun koulussa kiusataan kunnolla joka vitun päivä ja sen lisäks se leviää vapaa-ajallekin. Kukaan ei tajua kuinka se tuhoaa ihmisen sisältä, jättää ikuiset arvet, muistot, pelot, mitkä ei lähe koskaan pois! Ainoot ketkä ymmärtävät, on ihmiset joita on myös kiusattu. Kerran sanoin mun mt-hoitajalle että ne kiusaamisasiat vaikuttaa vahvasti mun mielialaan vieläkin. Ja mitä mä saan vastaukseks? "Etkö sä vois jotenkin vaan elää niitten asioitten kanssa. Sun pitää hyväksyä ne ja unohtaa ne." Siis hyvää päivää! Teki mieli vetää sitä akkaa samantien turpaan. Joo eipä tartte enää puhua sille näistä asioista.

Kolme vuotta. Kolme vitun vuotta. Helvetissä. Se alko heti kun menin yläasteelle. Aluks se oli semmosta paskan puhumista selän takana ja juorujen/huhujen levittelyä. Eli samaa kun ala-asteella oli, olin tottunu siihen. Silti pyörin niitten mun "kavereitten" kanssa. Sit se yks kusipää.. Meistä tuli muka parhaat ystävät. Todellisuudessa se akka jauho musta paskaa minkä kerkes, kerto kaikille asiat mitä sille puhuin (vanhemmat eros samoihin aikoihin ja siitä tuli paha olo). Sit en oikein muista. Jotenkin noi on aika sumeet noi vuodet, välillä kun kunnolla mietin, nään jotain välähdyksiä sieltä täältä. Jotenkin se siitä sitten siirty siihen, että ne hakkas mua (niitä oli helvetisti, yli 10) koulussa ja haukku, nöyryytti julkisesti, kiristi rahaa ja jouduin niille varastaan iskältä tupakkaa, sun muuta. Sit se eteni taas siihen että ne teki samoja asioita myös koulun ulkopuolella. En uskaltanu liikkua enää ulkona. Niihin aikoihin kun porukat eros, viiltelin ekan kerran. Ne oli semmosia pieniä naarmuja, mutta kun kiusaaminen yltyi tähän pisteeseen... En tehnykkää enää muuta kun viiltelin. Syviä haavoja. Olin kotona, viiltelin. Olin itsemurhan partaalla, olin kaiken suunnitellu mut sit jouduin osastolle. Sain koulua käytyä sairaalakoulussa mikä oli ihan hyvä juttu, koska en olis päässy luokaltani kun en uskaltanu käydä koulussa. 

Mä olin ihan yksin. Mulla ei ollu ketään. Porukat tappeli keskenään mun kautta. Mä koitin jotenkin esittää vahvaa ja ilosta, valehtelin että käyn koulua. Valehtelin ihan kaikesta. Samaan aikaan mun piti vielä pitää huolta pikkusisaruksista. En yhtään ihmettele että yritin tappaa itteni. Nykyään toivon että olisin onnistunu.

Huh. Nyt tuli kyllä sietämätön ahdistus. Eiköhän tää tältä erää, tää on niin rankkaa...