peilipalapeli.blogspot.com/

Sen lisäks mulla on 3 hamsteria ja yksi hiiri. Kaikki tuli hankittua keväällä/kesällä. En tiiä oikein ees miks. Välillä mua jopa kaduttaa että otin niitä niin monta. Kyllä ne meillä voi hyvin, mä en jätä heitteille mitään/ketään koskaan. Kaikkien kanssa seurustelen vähintään joka toinen päivä ja kaikilla on asianmukaiset oltavat. Mutta silti, joku tässä nyt mättää.

Välillä mun tekis mieli myydä muutama hamsteri pois, mutta en mä voi. Mulla on niin paljon tyhjiä terraarioita että en haluu enempää tyhjiä tänne.. Mietin et pitäiskö mun myydä osa niistä pois. Tai eihän niitä nyt tyhjiltään oo kun kolme. Mut mitä mä sanon kultalle? Kaikille? Eka mä innoissani selitän kuinka aion tehä mun haaveesta totta ja sit mä yhtäkkiä perun kaiken ennenkun se kaikki ees alkaa.

Noloa?

Miks mun pitää olla tämmönen. Miksen mä voinu ajatella asiaa masennuksen kannalta. Miks mun piti äkkiä saada tavaroita että pääsisin alottaan ja sitten en jaksakaan/ei kiinnosta? Mitä vittua mä voin tehdä enää?

Tuntuis jotenkin helvetin nololta myöntää että ei kiinnosta enää.. Kuitenkin tavallaan haluaisin alkaa kasvattamaan gerbiileitä, mut mun voimat ja kiinnostus ei nyt riitä. Se voi johtua tästä masennuksesta. Tai varmaan johtuukin. 

Mut tuntuu vähän tyhmältä myydä terraarioita pois, mitä en oo ite käyttäny ees vielä kertaakaan.

Voi helvetti tätä hommaa. 

Ainiin, kiitokset kommenteista, tarkoituksella oon jättäny vastaamatta kun en tiiä mitä pitäis kirjottaa..

Aamulääkkeet ei enää väsytä niin paljoa, onneks. Mutta täytyy silti kysyy siltä lääkäriltä  toista lääkettä koska olo on kuitenkin tokkurainen ja voimaton melkein koko päivän. Tässä lääketokkurassa on aika mahoton koittaa lähtee mihinkään, kun puhekin vähän sammaltaa ja sillein. Ens perjantaina olis mt-hoitajalle aika. Ja sitä seuraavana perjantaina sille lääkärille.

Yöt vaan on yks kerrallaan karmeempia. Viime yönäkin näin varjoja koko ajan ja tunsin etten oo yksin. Sivusilmällä näin koko ajan jonkun istuvan olohuoneen nurkassa. Pelottavaa. Kultalla on vielä kaks yötä töitä jäljellä. Eilen teki mieli tarttua terään, että olis saanu ajatukset siitä ahdistavasta hahmosta pois. Mutta jotenkin sain estettyy itteeni. Oon jopa tyytyväinen, etten viiltäny. Se pitäis saada loppumaan, mutta se on mahtotonta kun viiltäminen on juomisen kanssa ainoo keinoo helpottaa hetkellisesti tätä oloa. Sitten se vois onnistuu, jos saan sitä jotain ahdistuslääkettä ja ehkä jotain mielialalääkettä? Ei tää pelkkä psykoosi- ja unilääke riitä. Toivottavasti se lääkäri ymmärtää/ottaa mut tosissaan sillon kun meen sinne.

Ajatukset ei meinaa oikein mitenkään kulkea järkevästi. Pelottaa tuleva ilta, kun tulee pimeetä. Se hahmo istuu taas tuolla nurkassa ja varjot liikkuu. Hyvä kun nukkumaan uskaltaa mennä, tosin nyt oon jättäny valon päälle kun oon menny nukkuun.

Laivalle lähetään parin viikon päästä ja kiinnostus on nollissa. Ei mulla ole rahaa lähteä. Silti lähen. Koska mä opin ettei mun tarvi tehä niinkun toiset haluaa? Että mun ei tarvi lähtee jos en halua. Ei tarvi tehä mitään mitä en halua. Se on vaan liian vaikee tajuta, oon liian kiltti ja monta vuotta muuttanu persoonaani niin että miellyttäisin kaikkia. Ja koko ajan koitan miellyttää kaikkia, ei mulla oo omia ajatuksia kohta ollenkaan. Saatika omaa tahtoa. Aina mulle on ihan sama, no jos sä haluut niin mennään vaan, ihan mitä sä haluut yms.

Se on vaan yhen askeleen jäljessä. Se koittaa saada musta taas otteen. Mitä se haluaa? Koittaako se saada mut sekoon lopullisesti, vai haluaako se vaan että kuolen? Se haluaa että mä alan hautoon niitä ajatuksia taas. Se haluaa että mä toteutan sen. Sun pitää suunnitella kaikki tarkkaan, ettei mikään mee pieleen. Niin se sanoo mun pään sisällä. 

Tulee rankka ilta.

Jotenkin maailma on ollu sumuinen keskiviikosta lähtien.. Kaikki tuntuu raskaalta, jo pelkkä ylös nouseminen tai kävely. 

Polilla meni yllättävän hyvin. Lääkäri oli tosi ymmärtäväinen ja mukava. Voi kun se olis mun lääkäri, ei tarttis kattella sitä kusipäätä enää.. Sain psykoosilääkityksen, en muista napin nimeä mutta iltasin sitä otan 2 mg. Ei oo pahemmin tullu mitään sivuvaikutuksia, se väsymys tietty mut se on hyvä kun en saa nukuttua. Ainoo, mikä jäi harmittaan, oli se etten saanu mitään tähän ahdistukseen. Piti mun kyllä pyytää kun se lähti kirjottaan reseptiä, mutten saanu suutani auki.. Meen sinne kahen viikon päästä niin pakko saada suu auki sillon ja pyytää jotain tähän ahdistukseen.

Oon ottanu Ketipinoria nyt aamullakin kun aikasemmin mulle sitä määrättiin tarvittaessa päivällä ahdistukseen. Mut ei se auta. Väsyttää vaan ja tekee olosta ihan voimattoman. Päivät menee torkkuessa ja sumussa. Mä haluan semmosen lääkkeen mikä ei väsytä ja tee oloo tälläseks, että voisin ajatella ees tekeväni jotain muutakin kuin maata sängyssä kotona. 

Puhuttiin myös sairaalajaksosta. Mä pelästyin, että joudun Pitkäniemen sairaalaan mutta ne puhukin vaan päiväsairaalasta. Ne hoitsut siellä on kuulemma erikoistunu tämmösiin syrjäytyneisiin täysnolliin. Joo, jos se tekee mun olon paremmaks niin voin alkaa ravaankin semmosessa, mutta eka mun täytyy saada toimiva lääkitys, joka nostaa mun toimintakyvyn siihen että saan itteni ulos kotoota esimerkiks. Ja toisekseen, mä niille sanoinkin että en pysty kulkemaan julkisilla. Tässä tapauksessa bussilla. Senhän takia mun koulukin jäi, kun en pystyny meneen bussiin. Enkä pysty vieläkään. Paitsi jonkun kanssa, ei-ruuhka-aikana. Joten mut täytyy pumpata täyteen lääkkeitä että voin mennä sinne tai sit mun täytyy kulkee autolla sinne. Äääääh en tiiä. En jaksa nyt miettiä koko osastoa, koska eihän se vielä oo ajankohtasta kun multa evätään kaikki hoito sen vitun-turhan-ahdistavan-paska-vertaitukiryhmän ajaks.

Muuten menee ihan ok. Viiltelinkin tossa keskiviikkona pitkästä aikaa. Tää ahdistus kasvaakasvaakasvaakasvaa vaan entisestään, vaikka vielä hetki sitten luulin että tän enempää ei voi ahdistaa.

Että näin.

Ahdistaa ihan mielettömästi huominen polilla käynti. Mä niin toivon, että saisin kunnon lääkkeet. Joku, mikä estäis psykoosit, ja jotain ahdistukseen ja sit jotain paniikkikohtauksiin. Mielialalla ei oo vitunkaan väliä, kunhan vaan tää sietämätön ahdistus lähtee. Ja psykoosit. Ja olishan se kiva lähteä ulos, ilman että paniikkikohtaus iskee eteisessä. Joskus se lähteminen jää sit siihen.

Tuntuu, et se mun lääkäri ei oo ottanu tosissaan mun psykooseja ja paniikkikohtauksia. Kai se olis jotain määränny ainakin psykooseihin? Varsinkin, kun niitä tulee vaan enemmän ja enemmän. Viime syksynä/talvena se muutaman päivän psykoosi saatto iskee kerran, kaks kuukaudessa. Nyt se on melkein joka viikkoista.. Tätä menoo oon varmaan kohta koko ajan psykoosissa.

No, täytyy toivoo et tää lääkäri, kuka siihen tulee käymään, ymmärtäis paremmin ja saisin oikeesti kunnon lääkityksen, että alkaisin parantua. Parantuminenkin kyllä pelottaa, se normaali maailma on mulle ihan vieras. Mutta en mä halua koko loppuelämää vaan olla kotona pahan olon kanssa. Mut sen tiiän, etten tuu oleen työkykynen vuoden vaihteessa. Tätä menoo, kun en saa ees hoitoo, en lääkkeitä ja meen vaan huonompaan suuntaan koko ajan. Kaikki sanoo, et ei sitä kannata murehtia - meet sitten harjotteluun ja töihin kun oot kunnossa. Mut silti, mä en pysty nieleen sitä et oon saikulla näin pitkään, vaikka kyllä mä sen tiedän ja tajuan etten voi tässä kunnossa töihin mennä.

Mitä mun pitää tehä että saan tarvitsemaani hoitoa? Kuka ottaa vastuun jos mä vaikka psykoosissa tapan jonkun, tai itseni?

BDI (Beckin masennustesti)

Käytit testin tekemiseen 1 minuutin 47 sekuntia. Testipistemääräsi on 54. Testin suorittaneet ovat saaneet keskimäärin 20 pistettä. Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon.

Eysenckin persoonallisuuskysely

Käytit testin tekemiseen 5 minuuttia 13 sekuntia.

5% (1/19) - Ulospäinsuuntautuneisuus: Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.

55% (11/20) - Psykoottisuus: Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.

100% (23/23) - Neuroottisuus: Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.

4% (1/24) - Valheasteikko: Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.

BDI:n pistemäärä on taas jatkanut siis nousuaan. Eiks mun pitäis olla niinkun menossa parempaan suuntaan kun "saan hoitoa" ja pistemäärän pitäis pudota putoamistaan? 

On niin paska olo. Vituttaa taas tää kun ei vaan saa hoitoa. Saa nähdä mitä polilla tapahtuu keskiviikkona, kun se lääkäri tulee siihen mt-hoitajan tapaamiseen. Jos vaikka saisin lääkkeitä. Ajatus jumittaa. Koitan purkaa päätä illalla.

Kulta kutsuttiin sen kaverin juhliin viikonloppuna. En oo yllättyny, ettei mua kutsuttu. Sattuhan se, kun se ilmotti et se kutsuttiin. Mut oon jo melkein tottunu siihen. Ei kai semmoseen helposti totu, kun on joku kenen kanssa asuu yhdessä, niin kai sitä luulee et tulee kutsu myös itelle, et niinkun pääsee toisen mukana, ja varsinkin kun on suhde jo vakavalla pohjalla yms.. Kyllä sukujuhliin aina kutsu tulee, mut sit nää toisenlaiset juhlat, illanistujaiset yms.. Aina mut jätetään pois. Miks? Ehkä mä en oo hyvää seuraa. Ehkä sitä ei katota hyvällä, et en aina oikein jaksa hymyillä ja vetäydyn usein omiin oloihini. Tosin, kokemuksien perusteella voisin melkein väittää et mielummin oon kyllä kotona. Aina, kun ollaan menty jonnekin missä on ihmisiä, mä jään porukasta pois. En tiiä miks, koitan kyllä yleensä jutella, olla seurassa mukana ja kuunnella toisten juttuja. Niinkun joku normaali ihminen. Yleensä se onnistuu ihan hyvin, jos on juonu vähän rohkasevia. Mut jotenkin se menee aina siihen, et kukaan ei kuuntele mua tai siis puhuu mun päälle, kukaan ei loppujen lopuks huomioi mua mitenkään, niillä on omat jutut. Oon koittanu miettii et mikä mussa on vikana kun aina jään porukoitten ulkopuolelle. Onko mulla tyhmät jutut? Ei se johdu siitä, mä oon kokeillu sitä. En puhu mistään eri aiheesta kun muut, enkä esitä minkäänlaista mielipidettä/kantaa mihinkään ja silti sama jatkuu. 

Mut silti salaa toivon, että mutkin huomioitais joskus. Olishan se ihan piristävää varmaan päästä välillä ulos ihmisten seuraan, ennenkun syrjäydyn ihan kokonaan.

Mikä mussa on vikana? Mitä mä teen aina väärin? 

Se ase tuntuu käsissäni valtavalta, minut valtasi valta se tuntuu karmivalta
Karmi alta ja päältä, halusin pois täältä
Halusin tän taakan pois mun harteiden päältä
Makasin maassa, selkä helvettiin päin
Just sillä hetkellä mä helvettiin näin
Puun oksat näytti valoo vasten käsiltä, häkiltä, maailma, mieli pilkkopimeeltä säkiltä
Muistan hetket yksin, ku ei ollu ketään toista
Paras hetki jos puhelinmyyjä sattu soittaan
Tlasin lehdet jotta saisin postii edes, menin lääkäriin jotta joku koskis edes
Nyt sade kaatamal kastaa, huudan huudan ja vaan saatana vastaa
Vaan saatana jaksaa, saatanan lasta, anteeks jos olin niin saatanan paska

Kun mä lähden huomaako kukaan, vai onks se päivä muiden joukossa?
Kaikki mitä minä halusin - joku huomioisi minutkin.
Kun mä lähden huomaako kukaan, vai onks se päivä muiden joukossa?
Vaikka kaikki mitä halusin, et joku huomioisi minutkin.

Kai se oli liikaa vaadittu, etten olis, yksinäisyyteen kahlittu
Vanki, tässä muistojen vankityrmässä, yksin kuljen hangessa kylmässä
Askel askeleelta, lähempänä tuonelaa, lähempänä kuolemaa
Joten miksi juoksemaan, lippu on jo lunastettu ja se on vaan one way
Someday maybe everything's alright
But not today, today Iäm just a little poor guy, koulussa olin fat, stupid sekä fore eyes
Kai yksin mun edettävä on vaan, kuuntele kun hiljaa mä kuiskaan sun korvaas
"Mun on kylmä, mua pelottaa niin paljon."
Ei tilaa ollu kellään mulle alla sateenvarjon
Hyvästi rakkaat, en voi kiittää tarpeeks, koska huomenna on mulla paljon parempi olla

Kun mä lähden huomaako kukaan, vai onks se päivä muiden joukossa?
Kaikki mitä minä halusin - joku huomioisi minutkin.
Kun mä lähden huomaako kukaan, vai onks se päivä muiden joukossa?
Vaikka kaikki mitä halusin, et joku huomioisi minutkin

Huh, olipas sekava viime postaus. Johtuu siitä että olin psykoosissa, taas. Oli kyl karmiva loppupäivä ja ilta. Jotenkin iltaa kohden ne ajatukset ja äänet alko häviin, mutta silti pieni osa musta luulee vieläkin niinkun eilen. Voiko psykoosi jäädä päälle? Eikai tää muutu skitsofreniaks.. Jostain luin kai, että psykoosi voi hoitamattomana johtaa skitsofreniaan ja et se on psykoosin pahin muoto. En muista luinko vai kuvittelenko taas vaan. No, sama se. Tärkeintä on et ne äänet ja ajatukset hellitti otettaan musta.

Heräsin liian väsyneenä tunti sit ja oon siivonnu vähän. Ei jaksais, mutta aamulla vessaan mennessä aloin itkeen, siitä kun täällä on niin sotkusta. Jotenkin se alko vituttaan niin paljon. Joten pakotin itteni siivoon. Vielä olis vähän jäljellä, mutta mulla on koko päivä aikaa kun kulta tulee illalla vasta kotiin.

Syksy taitaa tehdä tuloaan. Mä tykkään syksystä. Tulee pimeetä aikasin, voi polttaa kynttilöitä.

Jotenkin on ihmeellinen olo. Semmonen turta, voimaton. Ihan kun eilinen olis syöny mun kaikki voimat. Mut ei oo sillein kovin huono, aika tyyni itseasiassa. Pitkästä aikaa. On mukava kuunnella kun sade hakkaa parvekkeen laseihin ja on viilee, ulkoo tulee syksyn tuoksu. Ja lehtiä on pudonnu jo maahan. Sitä vois mennä fiilisteleen tupakan ja kahvin kanssa kohta.

Tällä hetkellä mun olo on jopa melkein hyvä. Enkä tiiä mistä se johtuu, mitään hyvää ei oo tapahtunu.

Silti ei kannata elätellä toiveita, tiiän kyllä että se huononee. Mutta jos nyt saisin luvan nauttia tästä hetkestä? Katellaan sit illalla taas sitä ahdistusta, jooko?

Neljän tunnin miettimisen jälkeen uskalsin tulla kirjottaan. Oon satavarma, et kulta vakoilee mua. Tiiän et mun koneessa on joku vakoiluohjelma ja se näkee kaiken, ihan kaiken, mitä teen. Se tietää mun salasanat, näkee mun sähköpostit, kaiken. Mut nyt en välitä siitä, oli pakko tulla kirjottamaan.

Täällä on kameroita. Pakko olla, tunnen sen. Koitan ettiä mutta ne on naamioitu niin hyvin etten löydä vaikka kuinka etsin. Seuraava ajatus: onko mun puhelimessakin joku vitun vakoiluohjelma? Uskallanko mä enää soittaa kellekään. Tai tekstata.

Sen lisäks että se vakoilee mua, se tutkii mun tavaroita. Ei mulla mitään salattavaa oo, mut ei oo kiva kun ei oo yhtään yksityisyyttä. Ei oo kiva jos se lukee mun päiväkirjaa. Saatika mun sähköposteja. Puhelinkin oli ollu tarkassa syynissä, huomasin sen kyllä. 

Mutta miks?

Enkö mä oo ees sen verran luottamuksen arvonen, ettei mun tavaroita ja puhelinta tarvis koko aikaa tutkia? Ei mulla mitään salattavaa oo helvetti sentää! 

Ajatus jumittaa. Jumijumijumijumi. Päässä ei pyöri mitään muuta kun kamerat, vakoiluohjelmat.. ja se, kun kulta sit tutkii et mitä kaikkee oon tehny. Mä en pysty oleen. En näin enkä noinkaan. Vitun kakarat, olis hiljaa jo. Ainoo mitä pystyn tekeen, on maata sängyssä peiton alla piilossa ja kirjottaa. Kirjottaa niin että käteen sattuu. Kirjottaa sekavia ajatuksia, toivoen että vielä joku päivä sen kirjan uskaltais ojentaa jollekin. Jollekin, kuka sais tietää sit miten mä oikeesti voin. Joku, kehen voin luottaa. Mut täällä ei ole ketään kehen voisin luottaa. Lääkärit haluaa vaan pilata mun elämän, kulta vakoilee, äiti koittaa lääkäreitten tavoin pilata mun elämän (ties mitä ne on lääkäreitten kanssa suunnitellu). Kaikki kääntyy mua vastaan ja haluaa pahaa. Tuhota mut, saada mut murtumaan ja tappamaan itteni. 

Saatana. Miten ne voi olla niin törkeitä? Miksei ne anna mun olla rauhassa?! Joskus mä ajattelen. Olis vaikeeta mutta helppoa jättää tää kaikki ja lähteä pois. Sanaakaan sanomatta. Lähtee vaan meneen. Jonnekin, minne tie veis. Kauas täältä. Koittaa alottaa kaikki alusta. Tai lopettaa kaikki. Unohtaa pystymättä kuitenkaan unohtaan. Hylätä kaikki, olla vaan yksin. Hylätä läheiset, ajatukset, kaikki. Niiden kuitenkin ollessa koko ajan läsnä jollain tasolla.

Pudottaa kaikki paha jätesäkissä roskikseen, sulkea kansi ja lähteä kävelemään.

Häissä meni ihan hyvin, vaikka olinkin huonolla mielellä siellä, eikä huvittanu juhlia. Enimmäkseen istuin sisällä yksin tai kultan kanssa ja kattelin kun muut piti hauskaa. En juonu kun yhen lonkeron ja sit sen kuoharimaljan, joten ajoin kotiin sieltä yöllä. Aika aikasin lähettiin, onneks. Joskus yhen jälkeen. Mä tosin olin jo ihan valmis lähteen joskus seittemän aikaan, kun oli syöty ja juotu kahvit. Tunsin itteni tosi ulkopuoliseks siellä, kun kukaan ei puhunu mulle mitään. Sit jos kulta oli mun kanssa, niin kaikki puhu mut sit kun olin yksin niin olin kaikille ilmaa. Jes. No, onneks ne on ohi.

Nyt on paska olo, vituttaa ja sitä rataa. Kulta haukku just sekopääks kun menetin hermot siivotessa. Nälkäkin on, muttei kyllä kiinnosta syödä.. Täällä on taas joku mykkäkoulun tapanen vissiin käynnissä, en tiiä. Enkä oikein ees jaksa välittää. Väsyttääkin niin helvetisti, kun en saa enää nukuttua. 

Oon ihan kahen vaiheilla et lähtisinkö äitille muutamaks päiväks.. Tosin ei mun olo siellä kyllä parane.. Onkohan taas tulossa psykoosi, kun on vähän semmosia oireita, mitä on ennen sitä.